Omistajatkin kasvaa

Meille on tullut ihan selkeästi omistajasyndrooma. Ei ymmärretä aina Assin kohellusta ja viestejä. Itelle tulee kauheen paha mieli siitä kun toinen vikisee ja vaikuttaa kurjalta kun en suostu ottamaan syliin tai torun esim. sellaisessa tilanteessa että Assin puremiset on liian rajuja tai ne kohdistuu hameeseen / säärystimiin / villasukkiin jne. Assi on oppinut repimisleikit nimittäin ja tuntuu tykkäävän niistä älyttömästi. Se vähän huolestuttaa sillä se tuntuu pistävän sen ihan sekaisin. Kovasti yritän keksiä Assille muuta tekemistä jos se alkaa tehdä kiellettyä repimistä, mutta sen mielenkiinto ei tunnu riittävän mihinkään muuhun (paitsi osaksi revittyihin talouspaperirullan keskiosiin ja ruokaan).

Tiedän että ei saisi myöntyä koiran vikinään tai haluihin ettei se pääse pomottamaan, mutta milloin on sellainen tilanne että koiran saa ottaa syliin sen halutessa. Vai onko se niin ettei sitä saa ottaa koskaan syliin sen halutessa vaan ainoastaan silloin kun omistaja itse haluaa. Hankalaa! Tänään tuli miltei itku silmään (bussissa tosin vasta) kun aloin miettimään tuota kun ei haluaisi että toisella on paha mieli.

Mise totesi irkissä mulle että Assi oli tehnyt neljät pikkupisut heti sen jälkeen kun olin lähtenyt, vikissyt ja mennyt rauhattomasti nukkumaan. Heti tuli mieleen että onko se nyt saanut jotain outoa traumaa jostain kun ei olla otettu sitä syliin tai kun se on ollut pihalla ja tunteeko se suurta vääryyttä. Suurin pelko on se että Assi alkaisi vihata tai pelätä meitä.

Ulkona käyminen on megahankalaa. Vaikka sekin on helpottunut nyt jonkun verran, niin silti pihalla käyminen on tuskaista. Jotenkin tuntuu hurjalta että Pieni Assi pitäisi tutustuttaa kaupungin hälinään kun ei se suostu edes ulkona olemaan. Toisaalta ei tässä ole kuin viikko mennyt mutta silti.

Ite pelkään sitä että koulutamme Assin ihan väärin ja siitä tulee jonkin sortin ongelmakoira. Vaikka ei se sellainen ole ollut nyt, reipas pikkunen. Mulla on "vähän" huono tapa huolehtia liikaa asioista. Positiivisenä olin viikon alussa suunnitellut että ottaisin Assin mukaan lauantaina kaverin luokse mutta se tuntuu aikalailla mahdottomalta ajatukselta. Toisaalta olisiko sitten parempi että rohkeasti vain lähdetään ja sitten pidän vaikka Assia sylissä jos/kun sitä pelottaa ratikassa tai tyttö pistää jarrut kiinni kun pitäisi kävellä kadulla.

Yksi noista pieleenmenemisistä on selkesti yksinolo. Vielä kun Assi tuli taloon niin se puuhasteli omia juttuja ja olisi pitänyt olla fiksu ja harjotella HETI sitä yksinoloa mutta "omistajasyndrooman" iskettyä ei jotenkin tajuttu sitä. Nyt Assi sitten seuraa kuin hai laivaa kokoajan...

Oivoivoi. Kyllä mä sen tiedän että ei me ihan valtavan hirveitä juttuja voida tehdä mutta silti jänskittää. Kielletäänkö liikaa ja rangaistaanko liikaa jättämällä Assi huomiotta, tunteeko se olonsa silloin hylätyksi. Eikö anneta sille tarpeeksi huomiota tai leikitetä sitä. HUUHPUUH!

Mä en vaan halua että me ollaan jossain hauvvaohjelmassa esimerkkinä siitä että ollaan koulutettu ihan pieleen pikkuinen. Ei nyt pidä huolestua liikaa näistä mun hölötyksistä, tämä on nyt lähinnä vain psykologisen paineen purkua että saa oman pään sisältönsä purettua johonkin. Musta tuntuu kuitenkin että uusilla koiranomistajilla on näitä samoja huolia mutta siitä ei niin yleisesti puhuta. Vähän sama kun vastasyntyneen lapsen vanhemmat "ei saisi koskaan väsyä" vaikka oikeasti siinäkin painaa huoli siitä tekeekö kaiken oikein.

Assille silti pyrin aina olemaan johtaja ja kiva tyyppi enkä ainakaan tietoisesti näytä sille omaa huoltani siitä kun toinen itkee sisälle kun pitäisi olla ulkona.

Ei ne koirat lasia tai sokeria ole, onneksi.

//päivitys: Onneksi on työkavereita. Pomo muistutti elämän realiteetteja ja sanoi että pitää muistaa koirien olevan Eläimiä jotka elävät vaistojensa varassa. Näinhän se on :) Ihminen menee ensin ovesta, ihminen syö ensin, ihminen päättää mitä tehdään ja milloin ja se on pomo. Toki koira saa huvittaa myös itseään mutta ihmisen ehdoilla.