Viimeinen yö...

...ja miten kulutan sen. Panikoimalla IHAN täysiä. Mitäs jos me ei pärjätä sen kanssa, mitäs jos se ei opi sisäsiistiksi, mitäs jos se ei tykkää meistä, mitäs jos se on ihan hirveä tuhohurrikaani, mitäs jos se menee ihan paniikkiin kaupungissa, mitäs jos me lihotetaan se tai vaihtoehtosesti kuihdutetaan kuoliaaksi, mitäs jos se tukehtuu johonkin juttuu minkä oon unohtannu lattialle tai sängyn alle ja se löytää sen. Me ei saada nukkua enää koskaan, me ei saada olla rauhassa enää koskaan, osataanko me enää pussailla misen kanssa ku se tuijottaa vieressä ja unohdetaanko me toisemme kun hössötetään vaan sen ympärillä.

...toisaalta, odotan ihan hirvittävästi sitä kun näkee sen reaktion ensilumeen, odotan sitä kun pääsee sen kanssa ekaa kertaa jäälle, metsään, mökille, metroon, bussiin, ratikkaan, ostoskeskukseen, kavereille, kotikotiin. Odotan sitä kun misen vanhemmat viimeinkin näkevät sen sillä he eivät tiedä siitä yhtään mitään vielä. Odotan sitä kun tulen ihan hirvittävän väsyneenä ja känkkäränkkänä kotiin ja täällä odottaa se, pikkuinen jolle ei vaan voi olla vihainen vaikka se on järsinyt seinät ja pöydät ja pissinyt lattialle unohtamani lempipaidan päälle. Odotan sitä että pääsen harrastamaan sen kanssa ja unohtamaan hetkeksi omat huolet ja ennen kaikkea odotan sitä että saamme siitä maailman parhaan eläinystävän.

Assi tänään sut haetaan kotiin! Me luvataan olla kunnon tyyppejä :)

Assi kiusii Hannuveikkaa. (c) Hanna Pänkälä