Symbioosi tms

En oikein paremmin osaa kuvailla sitä. Nyt kun Assin kanssa sai oikein kunnolla viettää aikaa, niin jotenkin tuntuu syntyneen sellainen ymmärrys ja symbioosi koiran ja omistajan välille. Toki sitä ei aina tajua mitä toinen touhottaa (kumpainenkin...) mutta suurimman osan ajasta osaa jo lukea koiraa, ja tuntuu siltä että koirakin osaa lukea omistajia.

Mehän päästimme Assin sänkyyn tammikuussa, ja pitkään Assi tulikin sänkyyn koko yöksi ja nukkui levottomasti mutta nyt se on rauhottunut aina iltaisin omaan sänkyyn ja aamulla kuuden maissa hyppää meidän väliin, köllähtää kainaloon ja tunkee kuononsa jomman kumman korvaan kiinni. Siinä Neiti Putkikassia sitten rapsutetaan ja pidetään hyvänä. Assi silminnähden nauttii siitä! Kukapa ei nauttisi. Se on ihan yhtä aamu-uninen kuin mekin ja tykkää hakeutua oman laumansa keskelle ja kaikilla on hyvä olo.

Assista alkaa näkemään koska sillä on oikeasti nälkä (ei vain se ahnepossunälkä mikä on kokoajan), milloin sillä on hätä ulos (Neitinen ei ole enää aikoihin lirautellut sisälle saatika tehnyt kakkosia) tai milloin se vain haluaa lenkille ulos tai koirapuistoon.

Sellainen todella herättävä kokemus oli viime lauantaina kun olimme yöllä kahdestaan Assin kanssa kävelemässä Vallilasta kaverini luota kotiin Kallioon. Oli satanut lunta hyvä kerros (no lol ehkä 3 senttiä jos sitäkään mutta se on paljon täällä!) ja Assi oli ihan täpinöissään siitä! Teollisuuskadun ja Aleksis Kiven kadun välissä on nurtsialue, jossa olemme aikaisemminkin käyneet Assin kanssa lenkillä ja nyt se oli ihan lumen peitossa. HETI kun Assi näki tuon "lumikentän" niin se flippasi ihan täysin. Koira ihan tärisi innostuksesta eikä meinannut pysyä hihnassa. Katsoin ympärille ja rikkoen vakaumustani, päästin Assin irti riehumaan lumeen kun ketään ei ollut lähettyvillä. Assi juoksi sielunsa kyllyydestä ympäri luminurtsia ja tuli pomppimaan luokseni. "HEITÄ PALLO HEITÄ PALLO HEITÄ HEITÄHEITÄ!!" kuulin sen sanovan ja kun aloin kasaamaan lumipalloa ja hyvä ettei Neiti kättä syönyt, kun oli jo haukkaamassa lunta häntä vispaten. En meinannut saada koko koiraa istumaan ennen heittoa ja lopulta kun heitin pallon niin sellasta vauhtia ei ole Assissa nähnyt aikaisemmin.

Hauskuuden oli kuitenkin jo paikan avoimuuden takia loputtava, joten vähän ajan kuluttua laitoin Assin takaisin kiinni. Vieläkin iloisena Assi touhotti eteenpäin häntä pystyssä kun jatkoimme kotimatkaa, kunnes käännyimme Kustaankadulle jossa odotti musta hirvitys, asfaltti.

HETI kun astuimme asfaltille, Assi masentui täysin. Häntä laski ja vauhti hiipui. Sitä masennutti selvästi lumen puute ja pyrkikin pienille lumilänteille mitä kadulla oli. Silloin minua riipaisi ensimmäisen kerran se, että otimme koiran kaupunkiin. Toki olen kironnut sitä aiemminkin, mutta se että riistämme toiselta vapauden ilon täysinm, sattui minuun aikalailla. Olemme aikaisemminki jo miettineet sitä että haluamme pois Kalliosta, lähemmäksi luontoa (voiko niin pääkaupunkiseudulla sanoa) ja Assin tulo on vain kasvattanut tuota intoa.

Olenkin yrittänyt pitää kiinni siitä, että Assi pääsisi vähintään kerran viikossa koirapuiston lisäksi irroittelemaan luontoon ja/tai kavereidemme koirien kanssa kunnolla. Sitä Assi selvästi tarvitsee, ei se ole pelkästään kaupunkikoira vaikka sitä kuinka yrittäisi täällä kasvattaa vain. Se ilo minkä näkee koirasta kun se ravaa innoissaan pitkin pusikoita on jotain aivan huippua. Varsinkin rapisevat alustat ja lumi tuntuu olevan Assille se TEH JUTTU!

Hoh tulipas vuodatusta. Tälläistä pohdintaa tällä kertaa :)