Niin sitä edellistä postausta ei sitten koskaan tullut, siihen on syynsä.
Lyhyesti, sain yllättäen "taloudellisista ja tuotannollisista syistä" irtisanomislappusen pöydälleni viime viikon tiistaina. Ensi viikon tiistain jälkeen olen nyt sitten työtön. Samassa rytäkässä lääkäri totesi vakavan työuupumuksen ja masennuksen. Nyt jonotan hoitojonossa mahdollista hoitoa, siihen tosin saattaa mennä vielä yli kuukausi (jos nyt mun lähete menee koskaan poliklinikalle läpi).
Lienee sanomattakin selvää, niin tuollainen pisti hieman hiljaiseksi. Onneksi on sentään ollut Assi joka on maannut vieressä seurana ja välillä raahannut ulos lenkille. Muuten sitä varmaan olisi neljän seinän sisällä ahdistuneena ja masiksissa.
Olen huomannut koirat varsin hyväksi terapiaksi. Esimerkiksi koirapuistoon on helppo mennä, siellä ei kukaan ole masentunut vaan on se yksi yhteinen höpötyksen aihe, omat ja muiden koirat. Itseasiassa ensimmäinen asia joka sai katkaistua ahdistuskierteeni, oli Assin kanssa treenaaminen. Mise ja Assi molemmat raahasivat hitaasti kävelevän ihmisraunion (eli minut) ulos ja veivät metsälenkille. Pienellä hiekkakentällä pysähdyimme ja Mise alkoi tottistelemaan Assin kanssa. Eihän siitä sitten tullut mitään kun Assi ei ole Misen kanssa treenannut kauheemmin, yhtäkkiä olinkin täysiä treenaamassa iloisena Assin kanssa ympäri kenttää. Tämän tajuttuani, tipahdin suorilta jaloilta itkemään maahan siitä järkytyksestä että olin täysin unohtanut stressin, irtisanomisen, työn.. kaiken! Keskityin vain Assin kanssa puuhaamiseen. Se oli varsin hurja fiilis!
Joskus on kuitenkin päiviä (kuten tänään), että Assi ja Mise eivät vain saa minua ulos. Tänään Mise joutui menemään Assin kanssa kahdestaan iltalenkille, kun olo oli täysin voimaton ja vain makasin sängyssä. Onneksi meitä on kaksi piskin ulkoiluttajaa. Eiköhän tämä tästä kunhan saan taas tukea jalkojen alle (vai pitäisikö sanoa pään sisälle...).
Jos vain rahat antavat myöten, pyrin pitämään vuoden loppuun asti vapaata. Ompahan ainakin aikaa treenata Assin kanssa :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
3 kommenttia:
Satuin tänne vahingossa.
On kyllä upeeta lukea että takapakeista huolimatta sulla on ilo elämässä mukana.
Tsemppiä! Tää ala on kyllä tosi kuluttava...
Kiitos kommenteista! Olin ensin hieman epäileväinen että viitsinkö kirjoittaa tästä koko jutusta tänne ollenkaan, mutta sitten mietin että Assi liittyy omaan kuntoutumiseen ja elämän pieniin valopilkkuihin niin olennaisesti ettei sitä voi ohittaa.
Ihanaa jotenki tajuta että omassa lähipiirissä on ainakin se yksi huoleton, joka on tyytyväinen kunhan saa ruokaa, nukkua, olla lähellä ja välillä leikkiäriehua. Siitä on hyvä ottaa mallia itse kunkin :)
Lähetä kommentti